Surussa oleva ihminen kulkee kuvannollisesti kuin labyrintissä.

Ulospääsyä ei tunnu löytyvän, ja elämä on harhailua umpikujasta toiseen.

Suru on usein seurausta jonkin itselle tärkeän asian menettämisestä. Sellainen järkyttää omaa perusturvallisuutta niin pahasti, että se, mikä ennen tuntui päivänselvältä ja helpolta, on yhtäkkiä vaikeaa tai mahdotonta.

Mitä järkyttävämpi kokemus tai mitä suurempi menetys, sitä sokkeloisempaa on. Ja juuri kun luulee näkevänsä jostain valon kajastusta, labyrintti muuttuu, ja sureva on taas jumissa.

Harhailu ja ulospääsy voi kestää pitkäänkin, mutta niin vaan surunsa surreet kuitenkin putkahtelevat labyrintistä ulos yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan. Olen nähnyt niin tapahtuvan, ja olen tullut sieltä itsekin. Osa pääsee ulos itsekseen, osa toisten avulla.

Mutta olen nähnyt myös niitä, jotka jäävät vapaaehtoisesti labyrinttiin. He kääntyvät takaisin, kun jostain alkaa kajastaa päivänvaloa. He kieltäytyvät, kun vastaan tulee joku, joka tahtoisi auttaa heidät löytämään ulos.

Miksi he tekevät niin?

Voiko kyse olla siitä, että kun labyrintissä vaeltaa tarpeeksi pitkään, se alkaa tuntua tutulta ja kodikkaalta? Onko suru osunut niin syvälle, ettei enää edes halua elämässä mitään hyvää? Syntyykö surun seinistä uusi identiteetti, jota ilman ei enää osaa ollakaan?

Sillä onhan siellä labyrintissä toisaalta turvallista. Ei tarvitse altistaa itseään uusille suruille, tappioille tai menetyksille. Kaikelta siltä välttyy, kun pysyttelee jemmassa omassa tutussa tuskassaan.

Pahimmillaan ahdistuksessaan piehtaroiva alkaa ajatella, että koko muu maailma on häntä vastaan. Silloin sekin hyvä, mitä vielä on jäljellä, alkaa värjäytyä surun sävyillä. Onnen lähteet alkavat näyttäytyä mitättömyyksinä ja välittävät ihmiset vaativina taakkoina. Lopulta tuntuu, että ei ole enää mitään syytä jatkaa matkaa.

Silloin labyrintistä on tullut vankila ja suru on voittanut.

Elämä on joskus tosi raskasta. Liian raskasta. Kun pelissä ovat suurimmat mahdolliset panokset, eikä helpotusta näy, on inhimillistä ja ymmärrettävää, että voimat loppuvat.

Mutta se, että tietoisesti estää itseään menemästä eteenpäin, ei paranna kenenkään surua. Joskus on jatkettava matkaa vaikka väkisin, ja pyydettävä apua, jos ei enää yksin jaksa.

Mitä pahemmin on hukassa, sitä tärkeämpää olisi kohdistaa katse pienimpäänkin valonsäteeseen. Kun uskaltaa ottaa tuskansa rinnalle edes vähän hyvää, voi nähdä, ettei toivo ole menetetty. Elämästä voi edelleen tulla elämisen arvoista, vaikka kaikki ei mennytkään niin kuin toivoi. Pienetkin hyvät asiat auttavat taas vähän matkaa kohti labyrintin suuta.

Sillä ihan yhtä lailla kuin paha ruokkii pahaa, hyvä ruokkii hyvää. Se lisääntyy, mihin keskittyy. Kokeile edes.

Labyrintin ulkopuolella odotetaan jo.